Ongelma..

Tuntuu että pää ja kroppa hajoaa.

Pää hajoaa erinäisten asioiden takia. Yks syy vanhemmat toinen syy mies.

Vanhemmat syyttää joka ikisestä asiasta mua. Kaikki on mun syytä vaikken olisi tehny yhtää mitää.

Mieheen sen takia etten saa siltä paskan vertaa tukea, jota kaipaisin. En oo vieläkää päässy koko abortti lapsi hommasta yli. En oo edes tajunnu vielä koko asiaa kunnolla (vaikka siitä onki jo niin kauan). En edes odota mitää huikeita yli pääsemisiä hetkeen. En saanu mieheltä tukea sairaalas enkä saa koko asian käsittelys muutenkaa. Tuntuu että kyseinen aihe on tabu josta ei mistään nimessä saa puhua mitää. Mitenkä pystyn käymään asian läpi, jos ei oo ketää kenelle puhua asiasta. Terapeutille en puhu koska sain jo viimeks niin ihan tarpeeks paskan fiiliksen sen olemuksesta, puheista ja käytöksestä ku puhuin aiheesta. Kaveria en halua vaivata koko asialla. On toinenki kaveri jolle voisin puhua, mutta se on mies puolinen ja oma mies ei tykkäis hyvää jos sille puhuisin koko jutusta.. Niin eli kenelle ihmeelle mä puhun koko asiasta.. Jotenki tää kaikki on pakko saada purkaa sisältä mutta mitenkä..

Elämän halu on nollissa samasta syystä, missää ei mee mikää hyvin. Mua ei voida kohdella niin ku normaalia ihmistä, koska en oo töissä enkä koulus..

Tänään olis sitte taas aika mennä puhuun tyypille, muttei yhtää huvittais. Viime kerrasta on kauan. Enkä sitte tiiä mitä se tuumaa ku en oo hetkeen syöny lääkkeitä, koska ei oo ollu rahaa ostaa niitä. Nyt ku olis rahaa niin ei yhtää huvita ostaa niitä. Mulla on niin paljon parempi olo ollu nyt ilman niitä.

Jos syön niit lääkkeitä niin tulee taas pahempi olo tai okei itken vähemmän, mutta sitte taas ne syö mun kaikki iloisuuden tunteet ja aiheuttaa vielä kaiken päällä stressiä, jota en sitte yhtää kaipaa lisää, sitä on kumminki jo ihan tarpeeks paljo muutenki..

Noita lääkkeitä en suostu syömään enää yhtäkää, joita mulla on ollu. Jotain toisia voin kokeella, mutta jos tekee saman niin sitte en suostu niitäkää syömään.

Mutta joka tapaukses pointti on se että ennemmin oon sitte niin että itken enemmän ja nauran enemmän ku että en itkis niin paljoa, mutta en myöskää pystyis iloittemaan. Nuo lääkkeet syö liikaa mun tunteita. Nyt on ollu kiva ku on voinu oikeasti iloita monista asioista. Mutta tietysti oon itkeny enemmän mut se johtuu lähinnä siit että oon miettiny abortti juttua viime aikoina normia enemmän.