Höpötystä

Rupesin tuossa äsken miettimään, että minkä takia mä oikein tätä edes kirjotan.. Sen takiako että revin vaan jotenkuten umpeutuneita haavoja uudestaan ja uudestaan auki? Oikeastaan ei.. Varmaanki lähinnä siks että

• Mua olis voinu aikasemmin auttaa jos olisin voinu lukea jonku muun oma kohtasia kokemuksia. Olisin ehkä voinu aikasemmin ymmärtää, että mitä koko masennus edes meinaa ja että mulla tosiaanki on se. Olisin voinu tajuta hakemaan apua aikasemmin ja jos niin olisin tehny meille vois olla nyt lapsi tulos..
• Varmaanki myös itteni takia. Löytyy jotain selkyyttä ajatuksiin. Se tuntuu jotenki typerältä vaan kirjottaa wordillä ajatuksia ja sitte ne vaan unohtuu tietokoneen syövereihin. Näin ne on jotenki todellisempia mulle ittelleki..

Mua itteä on paljo auttanu se ku oon kuullu muiden kokemuksia niistä on selvinny että mikä edes on masennus. Aikasemmin mulla ei ollu mitää tietoa nyt en voi muuta sanoa ku että mulla on siitä vähän turhanki hyvin tietoa ja omakohtasta. Useampi kaveri on käyny masennusta läpitte (oon seurannu sitä sivusta), oon itte sairatanu masennusta monia vuosi (tiedän miltä se tuntuu), mun yks paras kaveri on tappanu ittensä kaks vuotta sitte (siinä oli takana pitkä masennus ja muutaki)..

Tuosta kaverista puhun aika harvoin (en muista oonko täällä koskaa maininnu), mutta ajattelen todella usein. Nyt varsinki oon miettiny paljon kaveri oli raskaana sillon ja mietti abortin ja pitämisen välillä. Kokemukset mitä mulla nyt on ollu on auttanu ymmärtämään kaverin sillosta tilannetta paremmin. Olisin itte ollu valmis samaan ratkasuun, mietinki jopa sitä, joku kumminki käänsi pään.

Ilman raskautta en olis vieläkää "hoidos" en sais vieläkää apua. En olis töissä enkä koulus en edes miettis koko tulevaisuutta. Nyt välillä aina mietin tulevaisuuttaki.

Musta tuntuu että mun masennuksen laukas aikoinaan jätkäkaverin kuolema, joka oli tosi sekava tilanne. Olin pääsemäs masennuksest yli niin sitte paras kaveri kuoli ja masennus jatkui. En tiedä olinko muka oikeasti selviämässä siitä vai oliko se taas jotain mun kuvittelua.

...

Mä en voi muuta sanoa ku että kumpa olisin tienny aikoinaan enemmän masennuksesta ja syömishäiriöstä. En olis itte päästäny kumpaaki niin pitkälle ku päästin. En kyllä vieläkää oo kunnolla sisäistäny kumpaakaa enkä oikeastaan hyväksyny. Kiellän yhä edelleen että mulla olis kumpaakaa. Puhun kummastaki niin ku mistä vaan, mut sisusta sanoo jotain ihan muuta. Puhun tosi useen erilailla ku mitä oikeasti ajattelen. En esim. vieläkää oo pystyny sanoon sitä sille hoitajalle jolla ravaan. Tiedän et koko jutusta olis enemmän hyötyä, jos vaan puhuisin sielä mitä oikeasti tunnen, mutta tulee vaan tunne että mua arvostellaan esim. sen takia että olisin halunnu pitää lapsen vaikka mulla ei todellakaa olis ollu mikää maailman paras tilanne siihen. Emmä kumminkaa voi sille mitää mitä tunnen.. Ja syytökset on sellasia mitkä aina pahentaa mun oloa..

Tulipas sekavaa tekstiä..