Ajatukset on taas ihan sekasi.. Nimittäin oksensin eilen ja viimeks ku oon oksentanu on ollu ku olin raskaana ja sitä edellinen kerta joskus kymmenen vuotta sitte. Niin ja noihin ei lasketa alkoholin takia oksentelua..
Mieski heti sanoi ku tulin vessasta oksentamasta, että ei sitte enää mitää lapsi juttuja. Juu ei, eikä oo tarkotuskaa. Syön pillereitä ja oon ottanu niit säännöllisesti eli perjaatteessa ei pitäis olla "mahdollisuutta", mutta entä jos.
Mä aina jossittelen, mikä on erittäin huono tapa mulla.. Mutta jos nyt on käyny niin että on taas joku kasvamas tuol niin en rupea aborttiin. Mä en kestäis sitä kokemusta enää uudestaan. Ei se ollu fyysisesti mitenkää hankala, mutta henkisesti se oli ylivoimainen.. Ei enää uudestaan. Eli musta tulis sitte yksinhuoltaja.
Mutta joo mikää ei oo viel varmaa (onneks), mutta olo on ollu sellaanen niin ku olis, mut niin on ollu monet kerrat aikasemminki (mut nyt ku tietää miltä se oikeasti tuntuu niin ei oo perjaatteessa ollu aikasemmin, mutta nyt on)..
En voi muuta sanoa ku voi persus. Ja mun tunne vahvistuu et lekureihin ei oikeen oo luottaminen..
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
maanantai 10. marraskuuta 2008
Ahdistusta ja lääkkeistä jupinaa..
Oli eilen ahdistava päivä. Näin yhden tutun jolla on pieni lapsi ja lisäks odottaa toista tällä hetkellä.
Eikä siin kaikki tän toisen laskettuaika on suurinpiirtein sama mitä meil olis ollu tai enhän mä tarkkaan tiedä mut siin paikkeil kumminki oisko alle viikolla korkeintaan heittäny.. Jotenki oli tosi hankalaa saada pidettyä ittensä kasas tuollaases tilantees ja varsinki ku oli muitaki ihmisiä ympäril.. Lisäks yhdel toisel on hetki sitte syntyny lapsi..
Lisäks oon nähny kauheel syötöl painajaisia, joihin heräilen! Ööö nään tosi harvoin painajaisia tai ylipäätänsä muistan että mitä unta oon nähny. Nyt niit onki sitte tullu jatkuvasti ja kaiken lisäks ne kaikki liittyy jotenki pieniin lapsiin tai raskauteen. Muutenki oon nukkunu tosi huonosti pitkän aikaa..
Tuntuu että mun koko kroppaa yritetään täyttää täl hetkel lääkkeil ja tekis niin lujaa mieli laittaa koko juttuun stoppi. Mulla on vaikka mitä vastaan lääkkeiden syöntiä (siis tarkotan että itte syön). En meinaa millää ottaa edes särkylääkettä ja täl hetkel sit lisäks mun kroppaan isketään kaikkee muutaki lääkettä.
Aikoinaan lääkkeiden syönti on ollu aiheuttaa mulle mahahaavan ja lisäks ne lääkkeet oli lääkärin määräämiä!! Luulis että lääkärit tietää mitä määrää. Sitä lääkettä mitä mulle sillon määrättiin sais korkeintaan syödä pari päivää putkeen. Mulle määrättiin sitä jatkuval syötöl puolen vuoden ajan.. Olin sillon niin nuori että söin siks ku lääkäri määräs, mut nykyään oon viisaampi.
Voi olla että joudun ruveta syömään lisäks jotain muit lääkkeit ku vaan jaksaisin eka mennä tuosta yhestä jutusta lekuriin... Niiden lääkkeiden käyttö tulee sillon olemaan välttämätöntä, mut nää tn hetken lääkkeet on sillee kumminki tavallaa "hyödyttömiä", et ei olis haittaa vaikken söiskää..
Eikä siin kaikki tän toisen laskettuaika on suurinpiirtein sama mitä meil olis ollu tai enhän mä tarkkaan tiedä mut siin paikkeil kumminki oisko alle viikolla korkeintaan heittäny.. Jotenki oli tosi hankalaa saada pidettyä ittensä kasas tuollaases tilantees ja varsinki ku oli muitaki ihmisiä ympäril.. Lisäks yhdel toisel on hetki sitte syntyny lapsi..
Lisäks oon nähny kauheel syötöl painajaisia, joihin heräilen! Ööö nään tosi harvoin painajaisia tai ylipäätänsä muistan että mitä unta oon nähny. Nyt niit onki sitte tullu jatkuvasti ja kaiken lisäks ne kaikki liittyy jotenki pieniin lapsiin tai raskauteen. Muutenki oon nukkunu tosi huonosti pitkän aikaa..
Tuntuu että mun koko kroppaa yritetään täyttää täl hetkel lääkkeil ja tekis niin lujaa mieli laittaa koko juttuun stoppi. Mulla on vaikka mitä vastaan lääkkeiden syöntiä (siis tarkotan että itte syön). En meinaa millää ottaa edes särkylääkettä ja täl hetkel sit lisäks mun kroppaan isketään kaikkee muutaki lääkettä.
Aikoinaan lääkkeiden syönti on ollu aiheuttaa mulle mahahaavan ja lisäks ne lääkkeet oli lääkärin määräämiä!! Luulis että lääkärit tietää mitä määrää. Sitä lääkettä mitä mulle sillon määrättiin sais korkeintaan syödä pari päivää putkeen. Mulle määrättiin sitä jatkuval syötöl puolen vuoden ajan.. Olin sillon niin nuori että söin siks ku lääkäri määräs, mut nykyään oon viisaampi.
Voi olla että joudun ruveta syömään lisäks jotain muit lääkkeit ku vaan jaksaisin eka mennä tuosta yhestä jutusta lekuriin... Niiden lääkkeiden käyttö tulee sillon olemaan välttämätöntä, mut nää tn hetken lääkkeet on sillee kumminki tavallaa "hyödyttömiä", et ei olis haittaa vaikken söiskää..
torstai 6. marraskuuta 2008
Terapiasta ei mitää hyötyä MUKA
Jo ollaan aikoihin eletty.. Äitee sanoi tänään että mun terapias käymisestä ei mitään apua mulle koska mun porukat ei pääse sinne puolustautumaan!!! Enkä mä edes niitä sielä mitenkää hauku! Hyvä jos edes kauhean paljoa niistä puhun, mutta silti noiden mielestä se on niiden haukkumista ja siit ei oo hyötyä mulle.. Haistakoon paska. Kerranki on tyyppi jonka kans pystyn lähes kaikesta muusta puhuun paitsi mun menneisyydestä josta en pysty kenenkää kans naamatusten, syömis ongelmasta en kanskaa pysty puhuun..
Tänään tuli muutes sitte ahmittua kolme keksi pakettia ja pizza putkeen.. Että näin. Oli vähän huono olo ja nyt on vielä huonompi sen takia että tuli tuo syötyä ja lisäks kaikki paska mitä saan kuunnella..
muutenki tuntuu että maailma oikeen lahjakkaasti potkii päähän!
Tänään tuli muutes sitte ahmittua kolme keksi pakettia ja pizza putkeen.. Että näin. Oli vähän huono olo ja nyt on vielä huonompi sen takia että tuli tuo syötyä ja lisäks kaikki paska mitä saan kuunnella..
muutenki tuntuu että maailma oikeen lahjakkaasti potkii päähän!
Hyvää ja huonoa
Mä en tiedä yhtään että mistä alottaisin..
Tuntuu että elämä hajoaa.
Tuntuu että kaikki tästä ratkee.
Tuntuu että elämä hajoaa, koska ainoat jotka mua tuntuu edes jotenki ymmärtävän on jotain lekureita tai muita viranomasia. Vanhempien ja sukulaisten ymmärtämisestä ei voi edes puhuakaa. Porukat luule että oon laiska, mutta se on oikeasti vaan masennusta joka aiheuttaa sen etten jaksa tehdä mitää. Mun mies tuntuu luulevan kans että tää on laiskuutta, mutta välillä tuntuu että se oikeasti ymmärtää, mutta toisaalta ei. Pitää kyllä nostaa hattua miehelle, että se on näinki kauan jaksanu masentunutta se ei oo nimitäin helppoa. Välillä tuntuu että mun miehen olis vaan parempi olla ilman mua. Tuntuu että mä aiheutan sille vaan pelkkää harmia masennuksen takia. Meidän suhde menee muutenki vaan koko ajan paikoillaan. Mies haluis mennä eteenpäin, mutta siihen ei pystytä ennenkö mä oon tarpeeks terve menemään töihin ja tuntuu taas että siihen kuluu vaikka kuinka kauan...
Asun siis tällä hetekellä porukoilla. Porukat käyttäytyy siihen tyyliin että ne haluaa mut pois täältä, mutta sitte taas jos ehdotan sitä niille niin ne heti tyrmää sen sitte. risti riitasta juu ei toki. Muutenki tuntuu että tää elämä tökkii. Mä haluan itsenäistyä, mutta kuinka itsenäistyt ku ei oo töitä eikä rahaa. Onneks nyt kumminki näyttäis siltä että saan sieltä puljusta apua jossa kävin aikasemmin täl viikol. Ne auttaa mua sielt hommaan kämpän ja muuttamaan pois ja ne auttaa sitte työnhauski ku sen aika tulee jakoulu jutuis kans. En voi muuta sanoa ku että onneks oon nyt tonne päätyny, koska ne kumminki tuntuu ymmärtävän sielä sen että vaikka en ookaa sairaslomal niin en silti oo työ kykynen vielä.
Lisäks tiedän että tästä tullaan miehekkeen kans riitelemään ja paljon, koska haluan oppia asumaan yksin ennekö muutetaan takasi yhteen. Siis oon asunu aikasemminki yksin. Toinen paikka oli asuntola, mutta mulla oli yksiö ja kunnolla oma rauha siel eli en kumminkaa asunu kenenkää kans yhdes, mutta porukat huolehti sillon mun kaikki raha asiat ja äiteen kans käytiin kaupas ja näin. Toisel kertaa sit asuinki miehen kans yhdes ja porukat maksoi taas mun menot ja kaikki ja mies sit piti muuten huolen muusta.
Jos asuisin kunnolla yksin siis niin et saisin sossusta rahaa niin saisin kumminki sit itte huolehdittua kaikista asioista tai tarkotan sitä ettei kukaa holhoa ja jos loppuu rahat kesken niin sit en saa mistää, mut ku ennen on ollu just niin et oon menny vinkuun porukoilta..
Terapeutin kans menee suht hyvin. Se on mukava tyyppi ja ymmärtää mua. Sitte toi toinen paikka on niin ettei ne painosta mua siel tekeen mitää ja mennään aina askel kerrallaan eteenpäin mun voimien mukaan. Ja muutenki ne on siel kans mukavia.
Että se on vähä kaks piippunen juttu että kuinka menee. Ainaki oon päätyny sellasille tyypeille joiden kans asiat toimii.:)
Tuntuu että elämä hajoaa.
Tuntuu että kaikki tästä ratkee.
Tuntuu että elämä hajoaa, koska ainoat jotka mua tuntuu edes jotenki ymmärtävän on jotain lekureita tai muita viranomasia. Vanhempien ja sukulaisten ymmärtämisestä ei voi edes puhuakaa. Porukat luule että oon laiska, mutta se on oikeasti vaan masennusta joka aiheuttaa sen etten jaksa tehdä mitää. Mun mies tuntuu luulevan kans että tää on laiskuutta, mutta välillä tuntuu että se oikeasti ymmärtää, mutta toisaalta ei. Pitää kyllä nostaa hattua miehelle, että se on näinki kauan jaksanu masentunutta se ei oo nimitäin helppoa. Välillä tuntuu että mun miehen olis vaan parempi olla ilman mua. Tuntuu että mä aiheutan sille vaan pelkkää harmia masennuksen takia. Meidän suhde menee muutenki vaan koko ajan paikoillaan. Mies haluis mennä eteenpäin, mutta siihen ei pystytä ennenkö mä oon tarpeeks terve menemään töihin ja tuntuu taas että siihen kuluu vaikka kuinka kauan...
Asun siis tällä hetekellä porukoilla. Porukat käyttäytyy siihen tyyliin että ne haluaa mut pois täältä, mutta sitte taas jos ehdotan sitä niille niin ne heti tyrmää sen sitte. risti riitasta juu ei toki. Muutenki tuntuu että tää elämä tökkii. Mä haluan itsenäistyä, mutta kuinka itsenäistyt ku ei oo töitä eikä rahaa. Onneks nyt kumminki näyttäis siltä että saan sieltä puljusta apua jossa kävin aikasemmin täl viikol. Ne auttaa mua sielt hommaan kämpän ja muuttamaan pois ja ne auttaa sitte työnhauski ku sen aika tulee jakoulu jutuis kans. En voi muuta sanoa ku että onneks oon nyt tonne päätyny, koska ne kumminki tuntuu ymmärtävän sielä sen että vaikka en ookaa sairaslomal niin en silti oo työ kykynen vielä.
Lisäks tiedän että tästä tullaan miehekkeen kans riitelemään ja paljon, koska haluan oppia asumaan yksin ennekö muutetaan takasi yhteen. Siis oon asunu aikasemminki yksin. Toinen paikka oli asuntola, mutta mulla oli yksiö ja kunnolla oma rauha siel eli en kumminkaa asunu kenenkää kans yhdes, mutta porukat huolehti sillon mun kaikki raha asiat ja äiteen kans käytiin kaupas ja näin. Toisel kertaa sit asuinki miehen kans yhdes ja porukat maksoi taas mun menot ja kaikki ja mies sit piti muuten huolen muusta.
Jos asuisin kunnolla yksin siis niin et saisin sossusta rahaa niin saisin kumminki sit itte huolehdittua kaikista asioista tai tarkotan sitä ettei kukaa holhoa ja jos loppuu rahat kesken niin sit en saa mistää, mut ku ennen on ollu just niin et oon menny vinkuun porukoilta..
Terapeutin kans menee suht hyvin. Se on mukava tyyppi ja ymmärtää mua. Sitte toi toinen paikka on niin ettei ne painosta mua siel tekeen mitää ja mennään aina askel kerrallaan eteenpäin mun voimien mukaan. Ja muutenki ne on siel kans mukavia.
Että se on vähä kaks piippunen juttu että kuinka menee. Ainaki oon päätyny sellasille tyypeille joiden kans asiat toimii.:)
tiistai 4. marraskuuta 2008
Taustaa
Tuli tossa äsken tunne että vois olla hyvä valottaa vähä mun menneisyyttää täällä..
Varmaanki jostain yläasteen loppu ajasata asti oon ollu ihan sekasi.
Muille oon vetäny täyttä roolia kaikki on hyvin ja mikään ei paina.
Jotain todellisuudesta voi kertoa kumminki monet asiat. Arvet mun käsissä ja muualla. Oon viillelly aikoinaan. Tarkoitus ei ollu herättää huomiota tai sääliä vaan saada satutettua itteä. Ittensä satuttaminen vei kaiken muun pois sillon ei ollu enää paha olla.
Mun ensimmäänen kerta oli miehen kans, joka huumas mut ja hyväks käytti mut. Luulin eka et olin vaan juonu liikaa, mutta todellisuus selvis siitä illasta vasta myöhemmin. Onneks kyseinen mies ei oo koskaa saanu mun yhteys tietoja tietoonsa, muuten se olis kiristäny mua. Tavallaan se kiristiki. Yks aivan ihana mies kumminki hoiti asian yhden PUSUn takia. Olin antanu sille pusun yhtenä iltana ja se teki asioita joista olis joutunu vaikeuksiin, jos ei olis tehny mun kuustoista vee alaston kuvat pyöris netis.. Olen ikuisesti kiitollinen tälle yhdelle miehelle vaikka se onki sen jälkeen aiheuttanu mulle murhetta.
Oon haudannu oman jätkäkaverin. Kesti pitkään ennenkö pystyin pahemmin olemaan miesten kans tekemisissä. Välillä mun puuhat meni täysin sekoiluks sillon ja kokonaan ittensä kadottamiseks. Join paljon tuohon aikaan alkoholia etenki viinaa sillä sai vaan pään sekasi ja unohti hetkeks kaiken pahan. Ja tuollon ei ollu mitää väliä kuka mies oli kunhan vain sai edes hetken aikaa huomiota tai läheisyyttä jota oli sillon ikävä paljon. Mutta joka ikinen kerta vaikka ihan vaan olisin halannu miehen kans niin mun pääs soi protonin petollinen prinsessa. Tuntui että mä petin sillon joka kerta J:tä. Mutta nykyään oon kumminki päässy tuosta vaiheesta yli. Mulla on ihana mies ja pystyn nauttimaan meidän suhteesta.
Mun paras kaveri hirtti ittensä ja menin taas sekasi.. Ehkä kumminki vähä erilailla.
Jos oon sekasin (henkisesti) ja masentunu niin teen seuraavia asioita:
Ja missään ei oo taaskaan mitää järkeä..
Varmaanki jostain yläasteen loppu ajasata asti oon ollu ihan sekasi.
Muille oon vetäny täyttä roolia kaikki on hyvin ja mikään ei paina.
Jotain todellisuudesta voi kertoa kumminki monet asiat. Arvet mun käsissä ja muualla. Oon viillelly aikoinaan. Tarkoitus ei ollu herättää huomiota tai sääliä vaan saada satutettua itteä. Ittensä satuttaminen vei kaiken muun pois sillon ei ollu enää paha olla.
Mun ensimmäänen kerta oli miehen kans, joka huumas mut ja hyväks käytti mut. Luulin eka et olin vaan juonu liikaa, mutta todellisuus selvis siitä illasta vasta myöhemmin. Onneks kyseinen mies ei oo koskaa saanu mun yhteys tietoja tietoonsa, muuten se olis kiristäny mua. Tavallaan se kiristiki. Yks aivan ihana mies kumminki hoiti asian yhden PUSUn takia. Olin antanu sille pusun yhtenä iltana ja se teki asioita joista olis joutunu vaikeuksiin, jos ei olis tehny mun kuustoista vee alaston kuvat pyöris netis.. Olen ikuisesti kiitollinen tälle yhdelle miehelle vaikka se onki sen jälkeen aiheuttanu mulle murhetta.
Oon haudannu oman jätkäkaverin. Kesti pitkään ennenkö pystyin pahemmin olemaan miesten kans tekemisissä. Välillä mun puuhat meni täysin sekoiluks sillon ja kokonaan ittensä kadottamiseks. Join paljon tuohon aikaan alkoholia etenki viinaa sillä sai vaan pään sekasi ja unohti hetkeks kaiken pahan. Ja tuollon ei ollu mitää väliä kuka mies oli kunhan vain sai edes hetken aikaa huomiota tai läheisyyttä jota oli sillon ikävä paljon. Mutta joka ikinen kerta vaikka ihan vaan olisin halannu miehen kans niin mun pääs soi protonin petollinen prinsessa. Tuntui että mä petin sillon joka kerta J:tä. Mutta nykyään oon kumminki päässy tuosta vaiheesta yli. Mulla on ihana mies ja pystyn nauttimaan meidän suhteesta.
Mun paras kaveri hirtti ittensä ja menin taas sekasi.. Ehkä kumminki vähä erilailla.
Jos oon sekasin (henkisesti) ja masentunu niin teen seuraavia asioita:
- Juon aina liikaa
- Kerään miehiltä huomiota (siis sillon ku ei ollu omaa) keinolla millä hyvänsä
- Oon täysin sekasi
- Hullu.. Ulkona on jäätikkö ja sataa räntää meen pomppimaan sateeseen toppi ja hame päällä eikä oo mitää väliä kuinka kylmä on..
Ja missään ei oo taaskaan mitää järkeä..
Höpötystä
Rupesin tuossa äsken miettimään, että minkä takia mä oikein tätä edes kirjotan.. Sen takiako että revin vaan jotenkuten umpeutuneita haavoja uudestaan ja uudestaan auki? Oikeastaan ei.. Varmaanki lähinnä siks että
Tuosta kaverista puhun aika harvoin (en muista oonko täällä koskaa maininnu), mutta ajattelen todella usein. Nyt varsinki oon miettiny paljon kaveri oli raskaana sillon ja mietti abortin ja pitämisen välillä. Kokemukset mitä mulla nyt on ollu on auttanu ymmärtämään kaverin sillosta tilannetta paremmin. Olisin itte ollu valmis samaan ratkasuun, mietinki jopa sitä, joku kumminki käänsi pään.
Ilman raskautta en olis vieläkää "hoidos" en sais vieläkää apua. En olis töissä enkä koulus en edes miettis koko tulevaisuutta. Nyt välillä aina mietin tulevaisuuttaki.
Musta tuntuu että mun masennuksen laukas aikoinaan jätkäkaverin kuolema, joka oli tosi sekava tilanne. Olin pääsemäs masennuksest yli niin sitte paras kaveri kuoli ja masennus jatkui. En tiedä olinko muka oikeasti selviämässä siitä vai oliko se taas jotain mun kuvittelua.
Mä en voi muuta sanoa ku että kumpa olisin tienny aikoinaan enemmän masennuksesta ja syömishäiriöstä. En olis itte päästäny kumpaaki niin pitkälle ku päästin. En kyllä vieläkää oo kunnolla sisäistäny kumpaakaa enkä oikeastaan hyväksyny. Kiellän yhä edelleen että mulla olis kumpaakaa. Puhun kummastaki niin ku mistä vaan, mut sisusta sanoo jotain ihan muuta. Puhun tosi useen erilailla ku mitä oikeasti ajattelen. En esim. vieläkää oo pystyny sanoon sitä sille hoitajalle jolla ravaan. Tiedän et koko jutusta olis enemmän hyötyä, jos vaan puhuisin sielä mitä oikeasti tunnen, mutta tulee vaan tunne että mua arvostellaan esim. sen takia että olisin halunnu pitää lapsen vaikka mulla ei todellakaa olis ollu mikää maailman paras tilanne siihen. Emmä kumminkaa voi sille mitää mitä tunnen.. Ja syytökset on sellasia mitkä aina pahentaa mun oloa..
Tulipas sekavaa tekstiä..
- Mua olis voinu aikasemmin auttaa jos olisin voinu lukea jonku muun oma kohtasia kokemuksia. Olisin ehkä voinu aikasemmin ymmärtää, että mitä koko masennus edes meinaa ja että mulla tosiaanki on se. Olisin voinu tajuta hakemaan apua aikasemmin ja jos niin olisin tehny meille vois olla nyt lapsi tulos..
- Varmaanki myös itteni takia. Löytyy jotain selkyyttä ajatuksiin. Se tuntuu jotenki typerältä vaan kirjottaa wordillä ajatuksia ja sitte ne vaan unohtuu tietokoneen syövereihin. Näin ne on jotenki todellisempia mulle ittelleki..
Tuosta kaverista puhun aika harvoin (en muista oonko täällä koskaa maininnu), mutta ajattelen todella usein. Nyt varsinki oon miettiny paljon kaveri oli raskaana sillon ja mietti abortin ja pitämisen välillä. Kokemukset mitä mulla nyt on ollu on auttanu ymmärtämään kaverin sillosta tilannetta paremmin. Olisin itte ollu valmis samaan ratkasuun, mietinki jopa sitä, joku kumminki käänsi pään.
Ilman raskautta en olis vieläkää "hoidos" en sais vieläkää apua. En olis töissä enkä koulus en edes miettis koko tulevaisuutta. Nyt välillä aina mietin tulevaisuuttaki.
Musta tuntuu että mun masennuksen laukas aikoinaan jätkäkaverin kuolema, joka oli tosi sekava tilanne. Olin pääsemäs masennuksest yli niin sitte paras kaveri kuoli ja masennus jatkui. En tiedä olinko muka oikeasti selviämässä siitä vai oliko se taas jotain mun kuvittelua.
...
Mä en voi muuta sanoa ku että kumpa olisin tienny aikoinaan enemmän masennuksesta ja syömishäiriöstä. En olis itte päästäny kumpaaki niin pitkälle ku päästin. En kyllä vieläkää oo kunnolla sisäistäny kumpaakaa enkä oikeastaan hyväksyny. Kiellän yhä edelleen että mulla olis kumpaakaa. Puhun kummastaki niin ku mistä vaan, mut sisusta sanoo jotain ihan muuta. Puhun tosi useen erilailla ku mitä oikeasti ajattelen. En esim. vieläkää oo pystyny sanoon sitä sille hoitajalle jolla ravaan. Tiedän et koko jutusta olis enemmän hyötyä, jos vaan puhuisin sielä mitä oikeasti tunnen, mutta tulee vaan tunne että mua arvostellaan esim. sen takia että olisin halunnu pitää lapsen vaikka mulla ei todellakaa olis ollu mikää maailman paras tilanne siihen. Emmä kumminkaa voi sille mitää mitä tunnen.. Ja syytökset on sellasia mitkä aina pahentaa mun oloa..
Tulipas sekavaa tekstiä..
Hengissä
Piti sitte tulla ilmottamaan että hengissä ollaan..
Tai riippuu miten sen nyt sitte ottaa. Masennuksen suhteen joskus on helpompaa ja joskus vaikeampaa. Oon kahden vaiheilla onko noi lääkkeet loppu viimein sitte hyödyks vai haitaks. On helvetillisiä sivu oireita. Välillä oon yli pirteä enkä ollenkaa tajua kuinka paljo oikeasti väsynkää eli kulutan itteni totaallisesti puhki ja sitte vaan nukahdan tai sitte jos on huono päivä niin en pääse edes sängystä ylös.
Mä unohdan jatkuvasti syödä tai ei vaan tee mieli. Paino asiatki pyörii 24 tuntii päiväs mieles samaten ku koko abortti juttu.. Enää en edes kestä nähdä raskaana olevia tai pieniä lapsia ilman että repeisin totaallisesti. Tuon asian takia oon huomannu vältteleväni ulos lähtemistä. Kaupat on ihan hirveitä en kestä nähdä vauvan vaate hyllyjä tai niitä ihan pienempiä vaatteita. Isommat lasten vaatteet ei oo niin kauheita, mutta noi pienet oon. Meen niistä ihan täysin sekasin.
Lisäks oon saanu viime aikoina taas paniikki kohatuksia, joita pelkään ja vihaan todella paljon...
Kai tästä taas jotenki ylös noustaa, mut eri asia että kuinka kauan se vie.. Mun pitäis muutenki mennä vaikka kuinka monesta eriasiasta lekuriin, mutta ei huvita ja pelkään. Kaikki kumminki nousis taas pintaan. Pitää vaan yrittää kerätä rohkeus takasi en nimittäin halua että mun kädet mätänee yhtää enempää. Muutenki vihaan ihan tarpeeks paljo mun kroppaa ja nää kaikki paskat jutut ei ainakaa auta asiaa yhtää vaan lisäää sitä inhoa...
Mutta pitää painua johonki juttuun, josta en kyl tiedä yhtää mitää et mitä siel tapahtuu tai edes mitä siel on, mut eiköhän se selviä mulle viel. Tuoki asia on ahdistanu täs pitemmän aikaa. En nimittäin halua mitää painostusta kouluun ja töihin menoon, koska tunnen etten oo valmis siihen vielä..
Niin joo ja yhdestä asiasta oon tosi vihanen ja syytän itteäni.. Mun olis pitäny pyydellä sairasloma lappui lekureilta. Mistä helvetistä mä voisin tajuta pyytää sairaslomaa jos en edes oo töissä tai missää!!
Mut nyt meen jotten myöhästy..
Tai riippuu miten sen nyt sitte ottaa. Masennuksen suhteen joskus on helpompaa ja joskus vaikeampaa. Oon kahden vaiheilla onko noi lääkkeet loppu viimein sitte hyödyks vai haitaks. On helvetillisiä sivu oireita. Välillä oon yli pirteä enkä ollenkaa tajua kuinka paljo oikeasti väsynkää eli kulutan itteni totaallisesti puhki ja sitte vaan nukahdan tai sitte jos on huono päivä niin en pääse edes sängystä ylös.
Mä unohdan jatkuvasti syödä tai ei vaan tee mieli. Paino asiatki pyörii 24 tuntii päiväs mieles samaten ku koko abortti juttu.. Enää en edes kestä nähdä raskaana olevia tai pieniä lapsia ilman että repeisin totaallisesti. Tuon asian takia oon huomannu vältteleväni ulos lähtemistä. Kaupat on ihan hirveitä en kestä nähdä vauvan vaate hyllyjä tai niitä ihan pienempiä vaatteita. Isommat lasten vaatteet ei oo niin kauheita, mutta noi pienet oon. Meen niistä ihan täysin sekasin.
Lisäks oon saanu viime aikoina taas paniikki kohatuksia, joita pelkään ja vihaan todella paljon...
Kai tästä taas jotenki ylös noustaa, mut eri asia että kuinka kauan se vie.. Mun pitäis muutenki mennä vaikka kuinka monesta eriasiasta lekuriin, mutta ei huvita ja pelkään. Kaikki kumminki nousis taas pintaan. Pitää vaan yrittää kerätä rohkeus takasi en nimittäin halua että mun kädet mätänee yhtää enempää. Muutenki vihaan ihan tarpeeks paljo mun kroppaa ja nää kaikki paskat jutut ei ainakaa auta asiaa yhtää vaan lisäää sitä inhoa...
Mutta pitää painua johonki juttuun, josta en kyl tiedä yhtää mitää et mitä siel tapahtuu tai edes mitä siel on, mut eiköhän se selviä mulle viel. Tuoki asia on ahdistanu täs pitemmän aikaa. En nimittäin halua mitää painostusta kouluun ja töihin menoon, koska tunnen etten oo valmis siihen vielä..
Niin joo ja yhdestä asiasta oon tosi vihanen ja syytän itteäni.. Mun olis pitäny pyydellä sairasloma lappui lekureilta. Mistä helvetistä mä voisin tajuta pyytää sairaslomaa jos en edes oo töissä tai missää!!
Mut nyt meen jotten myöhästy..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)