Kamala oli

Kamala olo..

Msitähän sitä oikeen alottais taas. On aika vaikeata kirjottaa kuluneen viikon tapahtumista (vai kuinka pitkä aika nyt ikänä onkaa..). Eli ensiks sain ihan kauheat raskauspahoinvoinnit. Oksensin viikon putkeen ihan kaiken ulos. Edes vesi ei pysyny sisällä menin siis todella huonoon kuntoon. Jouduin jopa suunnitella matkan sohvalta/sängystä vessaan. Siis mihin oksennan ja mistä otan tukea/pysähdyn/istun/makaan jos yllättää ah niin ihana pyörryttäminen..

Olin aikani oksennellu ja äitee tuli käymään niin ah niin ihana äitee sit pakotti mut tk:n päivystykseen. Lääkäri ja hoitajat oli onneks tällä kertaa tosi mukavia. Eli siis mun sisällä ei ollu pysyny yhtää mikää ruoka eikä vesi niin jouduin kas kummaa tiputukseen. Aluks ei edes meinannu millää löytyä suonia sen takia et niistä puuttui nesteet, koska mun kroppa oli oikeasti ihan kuiva. No nyt kumminki kummatki kädet täynnä mustelmia. Sain siis pussin sokeria ja nestettä. Tietysti se auttoi vaan sen yhden loppu päivän mit siit olikaa enää jäljel sen tk makaamisen jälkeen.

Sitte mä pidin loppu ajan pääni enkä antanu kenenkää enää raahata mua lekuriin.

Ensimmääsellä kertaa ku kävin sairaalas en pystyny aborttiin mitenkää rupesin vaan rääkymään ja no niin. Sain siis sitte uuden ajan.. Tuol ekal kerral selvis et lapsi oli noin 7 viikkoa vanha. Koko ultraus juttu siin mut pisti niin herkäks ku se kesti niin kauan ja sit ehdin mietiskellä siin liikaa kaikkea.

No sitte koitti toinen kerta ja jouduin mennä sinne yksin mikä oli jo vaikeata, koska olin niin kauheas kunnos oksentelun takia. Tällä kertaa olin lähes 100% varma että teen abortin. En olis kestäny sitä oksentelua enää hetkeäkää lisää tai niin ainaki ajattelin. Lisäks plussana oli kauheat maha kivut joihin lekurit vaan sanoi jaa.. Että tällästä tääl.. Enkä olis halunnu menettää mun miestä en olis kestäny sitä ja lisäks en olis halunnu isätöntä lasta.

Päädyttiin siis että abortti tehdään pillereillä ja sain yhden mukaan jonka jouduin sitte ottamaan kotona illalla, koska se että sain ottaa sen just ennen nukkumaan menoa niin oli suurin todennäkösyys että se pysyy edes hetken sisällä. Onneks se pysyi aamuun asti.

Nyt nukuttaa ja rupeaa taas itkettämään niin paljo koko episodi että on pakko lopettaa tältä iltaa kirjottaminen..

Mutta jatkan huomenna tai heti ku vaan jaksan taas niin siitä ku olin sairaalas ja kerron syitä tähän loppu tulokseen. Ja kerron myös kuinka vaikeata on päästä pois/yli siitä mieli kuvasta että oon just vloppuna tappanu oman lapseni (tiedän etttä se oli sillon viel solu möykky, mutta mulle se oli jo mun oma lapsi sillon.)

Tuun siis jatkossa aina muistamaan päivän 29.8.2008.. ja surua ei helpota se että huomenna tulee kaks vuotta siitä kun mun paras kaveri hirtti ittensä, jonki sortin masennus jo siis valmiina meneillään ja lisää kovaa vauhtia tulos (tän asian takia). Onneks on jo perjantaina aika jolleki terapautille (en muista sen hienoa nimeä). Onneks pyysin jo sillon lähetteen sille ku olin ekaa kertaa lääkäril. Nyt en pystyis mitenkää hakemaan apua itte. Ainut huono puoli siin oli se et jos kaikki olis menny ajallaan niin ku alunperin pitiki niin se olis ollu kaks viikkoa itte jutun jälkeen. Se olis ollu aivan liian pitkä väli, että jos positiivistä etitään niin ehkä vihdoinki pääsen kuntoon ja se ettei luojan kiitos tullu sitä kahden viikon väliä, mun pää ei olis sitä mitenkää kestäny. Tarpeeks vaikeeta on jo ollu nää pariki päivää elää ittensä kans ja sen asian kans mitä teki, että niin..

Mutta nyt oikeasti nukkumaan..