Lääkkeitä ja muuta

On kulunu pitkä aika viime kirjotuksesta, mutta on ollu ajatukset tosi sekaasi..

Eli siis oon käyny psykiatrilla ja se sit määräs masennus lääkkeet ja ja.. No niin ei siitä nyt sen enempää. Nyt oon sit ravannu depressiohoitajalla juttelemas ja sen kans katotaan et kuinka noita lääkkeitä nostellaan jos on tarvis..

Lääkkeistä on kyllä tavallaan ollu ihan apua, mutta siin on tosi isoja huonoja puolia. Yleensä sivu oireet tulee paljon lievempinä mitä mulla, mutta tietenki tässäki asias kuulun vähemmistöön..

Tää kuulostaa nyt tosi hullun kuriselta, mutta noi lääkkeet väsyttää mua aivan sairaasti. Tuntuu siltä jatkuvasti et ois valvonu 24 tuntia putkeen vaikkei olis ollu hereil ku hetken. Toinen asia mikä mua todellaki häirittee mulla on ennen ollu todella hyvät unen lahjat ja nyt ne on kokonaan kadonnu. Oon siis ennen pystyny nukkumaan missä vaan koska vaan jos on vaan ollu tarpeeks kova väsy. Oon mm. nukkunu ku sirkkeli on pauhannu melki korvan juures ja on tullu nukuttua kylmässä autos keskellä remuavaa joukkoa (ilman alkoholin apua) ja ja.. Niin..

Noi nyt on ne kaks pahinta asiaa mitä vihaan todella paljon ja sitä ekaa päivää ku otin lääkkeitä. Tärisin vaan ja makasin paikoillani silmät kiinni enkä saanu nukuttua vaikka oli ihan sairas väsy ja tuota kesti aamusta iltaan. Sitte sellanen huono puoli on kans että nyt ku jaksan oikeasti tehdäki jotain ja teen jotain niin en tajua ollenkaa jos vedän itteni ihan piippuun vasta sitte ku oon lopettanu ja laitan maata tai istun johonki, sitte vasta tajuan et ai joo se ja se olis kannattanu jättää seuraavalle päivää. Toi on tosi ärsyttävää..

Ja mä voisin oikeasti jankata näistä lääkkeistä vaikka kuinka paljo, mutta ei vaan jaksa..

****

Toinen asia mikä pyörii jatkuvasti pääs on tuo abortti..
Se on todella hyvä asia että ollaan viime aikoina lähennytty todella paljo tuon miehen kans ja rakastan sitä todella paljon.

Silti mulla on tunne että osa musta puuttuu ja se on tuo lapsi joka otettiin pois. Nykyään yritän vaan, joka päivä vakuutella itteäni siitä että näin on paljo parempi ja tiedänki että on, mutta silti.. Se lapsi oli kumminki tavallaan ihme ja sen ihmeen mä tapoin ja kadun sitä paljon, mutta näin on parempi.

Myöhemmin on sitte raha asiat toivon mukaan kunnossa ja koulu tai työpaikka alla, ettei oo ihan tyhjän päällä äitiys loman jälkeen. Lisäks sillon ollaan toivottavasti päästy lopullisesti masennuksesta eroon..

Parempi se on lapsenki kannalta, että tuo masennus on hoidettu pois ensiks. Tietenki siinä on aina suuri riski uusiutua, mutta mun mies kyllä tunnistaa musta oireet ja sitte haetaan siihen heti apua eikä sitkuteta taas näin myöhäälle.

Omaa lasta on kumminki erittäin suuri ikävä.. Ja sitä toivois että asiat olis toisin. Olis mies ja lapsi ja kaikki olis täydellistä, mutta harvoinpa kaikki on oikeasti niin täydellistä..

Aivot riekaleina

Joo eli siis en nyt just jaksa ruveta selittään tuota sairaalassa oloa. Aivot on täysin riekaleina..

Kävin sit siel depressiohoitajalla tai mikä ikänä olikaa.. Mun piti kertoo omaa elämääni. Tein jonku testin, josta se sanoi et oon varmasti joutunu tekeen sen monesti (oon ollu kerran aikasemmin jonku tyypin juttusilla, joka oli täysin turha reissu). En ollu, koskaa aikasemmin tehny sitä. No sitte se laski ne mun "pisteet" ylös ja totes et hän ei kyl oo lääkäri, mut sain kumminki sen verta paljo pisteitä, että mulla on keskivaikean ja vaikean masennuksen välillä.. En voinu muuta sanoa ku voi kauheata, koska joskus ku masennus on ollu pahimmillaan niin öö se on ollu todellaki PALJO pahempi eli mikähän se sillon on ollu. Totes sit siihen viel et keskivaikeasta yleensä aina tiputaan sille pahemmalleki puolelle. Jo tiedän on henkilö kohtasta kokemusta. Sillon ku olin sil jollaki tyypil oli todennäkösesti tuo keskivaikea ja siitä tiputtiin alas. Sillon ku jouduin lopettaan siel käynnit niin se vaan sanoi et kyl sä pärjäät ja sanoi pari paikkaa jonne voin mennä ku tulee taas VAIKEITA valintoja.. Ööö just joo.. ja paskat. Se akka ei tienny asioista hölkäsen pöläystä ja ku mentiin sillon vaikealle puolelle niin en osannu enää hakee apua, koska eka kerral ku hain apua niin en sitä saanu eli en uskonu saavani sittekää..

No nyt sitte taas uskaltauduin hakemaan apua ja onneks oli kerranki sellanen tyyppi, joka pisti pyörät pyörimään.. Sain siis lääkärille ajan ja tuo hoitaja ehdotti lääkkeitä, mut emmä kyl niitä halua. Sain sit jotain vihkosiaki mukaan, jotka oon lukenu ja yrittäny ymmärtää, mutta joo..

Aivot on suoraan sanottunu ihan riekaleina. Lisäks paineita tuo painostus jota tapahtuu koko ajan koulun ja töiden suhteen.. Se hoitajaki sanoi et hoidetaan mut nyt eka kuntoon ja sitte vasta mietitään koulua ja töitä. Mä oon samaa mieltä, mutta mitenkä kaikki muut saa uskomaan sen saman. Tulee olemaan hankalaa, ku en kumminkaan halua kaikille kuulutta että mulla on masennus ja kaikkea.

Nyt ku mietin niin luojan kiitos ei oo lapsiki tulos tähän maailmaan täl hetkel. Lapsi ja masennusta sairastava yksinhuoltaja juu ei todellakaa mikää hyvä idea. Tietenki vieläki syyttelen itteäni siitä ettei tuo lapsi saanu elää, mut sen aika koittaa joskus tulevaisuudes ja sillon mulla on mies ja muutenki asiat kunnos. Ihan hyvä perjaattees näin toisaalta.

Kirjotan taas ku jaksan.. Vähä meinaa väsyttää jatkuvasti..

Kauhea vloppu

Eli siis nyt viime viikonlopusta. Ei voi muuta sanoa ku että en rupea samaan enää ikänä vaikka mikä olis. Oli meinaan todella rankaa..

Eli siis perjantaina menin siinä kasin mais sairaalalle ja jouduin odottamaan yli puoli tuntia että pääsin huoneeseen ja mulle oli kumminki sanottu että pitää tulla kasin ja ysin välis ja mä tulin vähä kasin jälkeen.. Ei muuta ku että se odottaminen on kauheinta.

No pääsin sit huoneeseen ja sain ekat lääkkeet ja kauheat kauhu kertomukset kuinka oon kuulemma kauheen kipeä koko operaation aikana ja niin. No kumminki loppu viimein söin alle puolet niistä kipulääkkeistä mitä mulle kiikutettiin.

Sitte sain muistaakseni toiset lääkkeet noin kolmen tunnin päästä. Ja jossain välissä sain vieruskaverinki. En oo varma sainko vielä yhdet lääkkeet vai oliko noiden edellisten jälkeen kolmen tunnin päästä lääkärin tarkastus, mutta kumminki. Lääkäri sit totes ultras et on viel kahden sentin möhkäle ylimäärästä ja määräs viel yhdet lääkkeet lisää ja sanoi et pitää jäädä yöks ja seuraavana aamuna katotaan uusiks.

Tiesin jo illalla että mun alapäästä ei todellakaa tullu pihalle mitää kahden sentin klönttiä ei tietoakaa siitä.

Joten siis pyysin illalla et oisin saanu jotain pahoinvointi lääkkeitä, ku oksetti ja olin vähä aikasemmin ottanu kipulääkkeen. No hoitaja oli VIHANEN ku olin ottanu kipulääkkeen jota mulle oli aamusta asti tuputettu!! Sillon ku otin sen niin oli oikeastiki kipuja, mut oli jo sillon ehtiny mennä ohi tai pienentyä ku hoitaja kysyi et onko supistuksia.. Ööö pari probleemaa mulla ei oo hajuakaa (vieläkää) et miltä koko supistukset edes ylipäätänsä tuntuu.. No en saanu sit edes pahoonvoonti lääkettä.

Vieruskaverilta kysyttiin et haluuko se unilääkettä. Multa ei kysytty yhtää mitää. Enkä kehdannu pyytääkää sen edellisen kohtauksen takia. No valvoinki sit yli kahteen yöllä, koska sattui perkeleesti ja ne hoitajat ei voinu antaa mitää..

Seuraavana aamuna lääkäri totes et ei oo tietoakaa et kohtu tyhjenis itekseen. Ja jouduin siis kaavintaan. Karjuin miehelle puhelimes ku pelkäsin koko juttua ja halusin sen paikalle ennenkö jouduin sinne. No sitte ku hoitaja oli viemäs mua ovella pihalle huoneesta niin mies käveli onneks vastaan. Vannotin siin vielä että odottaa mua varmasti siel huonees ku mut tuodaan takasi..

Pitää taas lopettaa.. Mut myöhemmin jatkoa taas lisää.

Kamala oli

Kamala olo..

Msitähän sitä oikeen alottais taas. On aika vaikeata kirjottaa kuluneen viikon tapahtumista (vai kuinka pitkä aika nyt ikänä onkaa..). Eli ensiks sain ihan kauheat raskauspahoinvoinnit. Oksensin viikon putkeen ihan kaiken ulos. Edes vesi ei pysyny sisällä menin siis todella huonoon kuntoon. Jouduin jopa suunnitella matkan sohvalta/sängystä vessaan. Siis mihin oksennan ja mistä otan tukea/pysähdyn/istun/makaan jos yllättää ah niin ihana pyörryttäminen..

Olin aikani oksennellu ja äitee tuli käymään niin ah niin ihana äitee sit pakotti mut tk:n päivystykseen. Lääkäri ja hoitajat oli onneks tällä kertaa tosi mukavia. Eli siis mun sisällä ei ollu pysyny yhtää mikää ruoka eikä vesi niin jouduin kas kummaa tiputukseen. Aluks ei edes meinannu millää löytyä suonia sen takia et niistä puuttui nesteet, koska mun kroppa oli oikeasti ihan kuiva. No nyt kumminki kummatki kädet täynnä mustelmia. Sain siis pussin sokeria ja nestettä. Tietysti se auttoi vaan sen yhden loppu päivän mit siit olikaa enää jäljel sen tk makaamisen jälkeen.

Sitte mä pidin loppu ajan pääni enkä antanu kenenkää enää raahata mua lekuriin.

Ensimmääsellä kertaa ku kävin sairaalas en pystyny aborttiin mitenkää rupesin vaan rääkymään ja no niin. Sain siis sitte uuden ajan.. Tuol ekal kerral selvis et lapsi oli noin 7 viikkoa vanha. Koko ultraus juttu siin mut pisti niin herkäks ku se kesti niin kauan ja sit ehdin mietiskellä siin liikaa kaikkea.

No sitte koitti toinen kerta ja jouduin mennä sinne yksin mikä oli jo vaikeata, koska olin niin kauheas kunnos oksentelun takia. Tällä kertaa olin lähes 100% varma että teen abortin. En olis kestäny sitä oksentelua enää hetkeäkää lisää tai niin ainaki ajattelin. Lisäks plussana oli kauheat maha kivut joihin lekurit vaan sanoi jaa.. Että tällästä tääl.. Enkä olis halunnu menettää mun miestä en olis kestäny sitä ja lisäks en olis halunnu isätöntä lasta.

Päädyttiin siis että abortti tehdään pillereillä ja sain yhden mukaan jonka jouduin sitte ottamaan kotona illalla, koska se että sain ottaa sen just ennen nukkumaan menoa niin oli suurin todennäkösyys että se pysyy edes hetken sisällä. Onneks se pysyi aamuun asti.

Nyt nukuttaa ja rupeaa taas itkettämään niin paljo koko episodi että on pakko lopettaa tältä iltaa kirjottaminen..

Mutta jatkan huomenna tai heti ku vaan jaksan taas niin siitä ku olin sairaalas ja kerron syitä tähän loppu tulokseen. Ja kerron myös kuinka vaikeata on päästä pois/yli siitä mieli kuvasta että oon just vloppuna tappanu oman lapseni (tiedän etttä se oli sillon viel solu möykky, mutta mulle se oli jo mun oma lapsi sillon.)

Tuun siis jatkossa aina muistamaan päivän 29.8.2008.. ja surua ei helpota se että huomenna tulee kaks vuotta siitä kun mun paras kaveri hirtti ittensä, jonki sortin masennus jo siis valmiina meneillään ja lisää kovaa vauhtia tulos (tän asian takia). Onneks on jo perjantaina aika jolleki terapautille (en muista sen hienoa nimeä). Onneks pyysin jo sillon lähetteen sille ku olin ekaa kertaa lääkäril. Nyt en pystyis mitenkää hakemaan apua itte. Ainut huono puoli siin oli se et jos kaikki olis menny ajallaan niin ku alunperin pitiki niin se olis ollu kaks viikkoa itte jutun jälkeen. Se olis ollu aivan liian pitkä väli, että jos positiivistä etitään niin ehkä vihdoinki pääsen kuntoon ja se ettei luojan kiitos tullu sitä kahden viikon väliä, mun pää ei olis sitä mitenkää kestäny. Tarpeeks vaikeeta on jo ollu nää pariki päivää elää ittensä kans ja sen asian kans mitä teki, että niin..

Mutta nyt oikeasti nukkumaan..