Ongelma..

Tuntuu että pää ja kroppa hajoaa.

Pää hajoaa erinäisten asioiden takia. Yks syy vanhemmat toinen syy mies.

Vanhemmat syyttää joka ikisestä asiasta mua. Kaikki on mun syytä vaikken olisi tehny yhtää mitää.

Mieheen sen takia etten saa siltä paskan vertaa tukea, jota kaipaisin. En oo vieläkää päässy koko abortti lapsi hommasta yli. En oo edes tajunnu vielä koko asiaa kunnolla (vaikka siitä onki jo niin kauan). En edes odota mitää huikeita yli pääsemisiä hetkeen. En saanu mieheltä tukea sairaalas enkä saa koko asian käsittelys muutenkaa. Tuntuu että kyseinen aihe on tabu josta ei mistään nimessä saa puhua mitää. Mitenkä pystyn käymään asian läpi, jos ei oo ketää kenelle puhua asiasta. Terapeutille en puhu koska sain jo viimeks niin ihan tarpeeks paskan fiiliksen sen olemuksesta, puheista ja käytöksestä ku puhuin aiheesta. Kaveria en halua vaivata koko asialla. On toinenki kaveri jolle voisin puhua, mutta se on mies puolinen ja oma mies ei tykkäis hyvää jos sille puhuisin koko jutusta.. Niin eli kenelle ihmeelle mä puhun koko asiasta.. Jotenki tää kaikki on pakko saada purkaa sisältä mutta mitenkä..

Elämän halu on nollissa samasta syystä, missää ei mee mikää hyvin. Mua ei voida kohdella niin ku normaalia ihmistä, koska en oo töissä enkä koulus..

Tänään olis sitte taas aika mennä puhuun tyypille, muttei yhtää huvittais. Viime kerrasta on kauan. Enkä sitte tiiä mitä se tuumaa ku en oo hetkeen syöny lääkkeitä, koska ei oo ollu rahaa ostaa niitä. Nyt ku olis rahaa niin ei yhtää huvita ostaa niitä. Mulla on niin paljon parempi olo ollu nyt ilman niitä.

Jos syön niit lääkkeitä niin tulee taas pahempi olo tai okei itken vähemmän, mutta sitte taas ne syö mun kaikki iloisuuden tunteet ja aiheuttaa vielä kaiken päällä stressiä, jota en sitte yhtää kaipaa lisää, sitä on kumminki jo ihan tarpeeks paljo muutenki..

Noita lääkkeitä en suostu syömään enää yhtäkää, joita mulla on ollu. Jotain toisia voin kokeella, mutta jos tekee saman niin sitte en suostu niitäkää syömään.

Mutta joka tapaukses pointti on se että ennemmin oon sitte niin että itken enemmän ja nauran enemmän ku että en itkis niin paljoa, mutta en myöskää pystyis iloittemaan. Nuo lääkkeet syö liikaa mun tunteita. Nyt on ollu kiva ku on voinu oikeasti iloita monista asioista. Mutta tietysti oon itkeny enemmän mut se johtuu lähinnä siit että oon miettiny abortti juttua viime aikoina normia enemmän.

Mulla ongelma, mut onko siinäkää nyt mitää uutta..

Haluisin nimittäin lopettaa lääkkeiden syönnin, koska mä en koe että mulle olis niistä mitää hyötyä pikemminki vaan haittaa. Enemminki tällä hetkellä mun mielestä pitäis puuttua mun syömiseen eikä masennukseen tai jos masennukseen puututaan niin toisella lailla sitte. En siis yö todellakaa kunnolla ja kaikki vaan kysyy paljo oon laihtunu tai lihonnu tai oonko oksentanu..

En oo laihtunu enkä lihonnu varmaanki siks että se vaihtelee laidasta laitaan mun syöminen, joko ahmin tai sitte en syö mitää.. Oksentanu oon parihin otteeseen (mutta sitäkää ei oteta todesta). Eikö se sano mitää sitte että mun veren sokeri arvot on ihan perseellään.. Pitääkö mun kropan mennä ihan paskaks tai pitääkö mennä äärimmäisyyksiin, että siihen saa mitää apua.

Meil on suvus sokeritautia ja nyt pelkään että mulla on kans pian tai on.. Siihen kuuluu väsymys (oisko mun masennus sitteki jotain muuta). Mun pitää mennä uusiks sokeri kokeisiin..

Mutta tuo että pyydän apua syömiseen enkä saa sitä. Johtuuko se vaan siitä että tiedostan itte mitä mulla on niin ne luulee että mun täytyy sillon itte osata hoitaa itteäni.. Pelkään koko ajan että koska tuun lopulta hulluks tuon syömisen kans tai koska se menee ylitte.

Ilmeisesti mun täytyy olla oikeen kunnolla sairaana tuon takia että saan siihen apua. Eikö ne oo koskaa kuullu ennalta ehkäsystä.. Tiedän että jos siihen ei aleta mitää tekemään niin joskus se menee ylitte. Se on koko mun elämän ajan menny pikku hiljaa vaan pahemmaks ja pahemmaks, mutta kuinka pahaksen täytyy mennä että saan apua..

Tiedän että mun täytyy tehdä siinä muutoksia, mutta en osaa ja en pysty.. Se olis vaan paljon helpompaa jos joku siinä olis auttamas..

Sitte aiheeseen abortti. Näen edelleen siitä painajaisia ja itken siitä usein.. Mutta tää on sellasia asioita joista en pysty puhumaan sen terapeutin kans. Sen mielipide tuntuu olevan että oon ihan liian nuori ja kaikkee muut shittiä saamaan lasta tai huolehtimaan siitä. Entä sitte!! Mä en pysty puhuun mun siihen liittyvistä ajatuksista, koska mulle tulee heti tunne että teen väärin niin ku jos puhun kaikille muilleki.. Se kumminki painaa mun mieltä joka päivä ja se ois tärkeetä saada pois sieltä ja käytyä kaikki läpi. Emmä mun tunteille ja ajatuksille voi kumminkaa mitää.

Pulmia

Ajatukset on taas ihan sekasi.. Nimittäin oksensin eilen ja viimeks ku oon oksentanu on ollu ku olin raskaana ja sitä edellinen kerta joskus kymmenen vuotta sitte. Niin ja noihin ei lasketa alkoholin takia oksentelua..

Mieski heti sanoi ku tulin vessasta oksentamasta, että ei sitte enää mitää lapsi juttuja. Juu ei, eikä oo tarkotuskaa. Syön pillereitä ja oon ottanu niit säännöllisesti eli perjaatteessa ei pitäis olla "mahdollisuutta", mutta entä jos.

Mä aina jossittelen, mikä on erittäin huono tapa mulla.. Mutta jos nyt on käyny niin että on taas joku kasvamas tuol niin en rupea aborttiin. Mä en kestäis sitä kokemusta enää uudestaan. Ei se ollu fyysisesti mitenkää hankala, mutta henkisesti se oli ylivoimainen.. Ei enää uudestaan. Eli musta tulis sitte yksinhuoltaja.

Mutta joo mikää ei oo viel varmaa (onneks), mutta olo on ollu sellaanen niin ku olis, mut niin on ollu monet kerrat aikasemminki (mut nyt ku tietää miltä se oikeasti tuntuu niin ei oo perjaatteessa ollu aikasemmin, mutta nyt on)..

En voi muuta sanoa ku voi persus. Ja mun tunne vahvistuu et lekureihin ei oikeen oo luottaminen..

Ahdistusta ja lääkkeistä jupinaa..

Oli eilen ahdistava päivä. Näin yhden tutun jolla on pieni lapsi ja lisäks odottaa toista tällä hetkellä.

Eikä siin kaikki tän toisen laskettuaika on suurinpiirtein sama mitä meil olis ollu tai enhän mä tarkkaan tiedä mut siin paikkeil kumminki oisko alle viikolla korkeintaan heittäny.. Jotenki oli tosi hankalaa saada pidettyä ittensä kasas tuollaases tilantees ja varsinki ku oli muitaki ihmisiä ympäril.. Lisäks yhdel toisel on hetki sitte syntyny lapsi..

Lisäks oon nähny kauheel syötöl painajaisia, joihin heräilen! Ööö nään tosi harvoin painajaisia tai ylipäätänsä muistan että mitä unta oon nähny. Nyt niit onki sitte tullu jatkuvasti ja kaiken lisäks ne kaikki liittyy jotenki pieniin lapsiin tai raskauteen. Muutenki oon nukkunu tosi huonosti pitkän aikaa..

Tuntuu että mun koko kroppaa yritetään täyttää täl hetkel lääkkeil ja tekis niin lujaa mieli laittaa koko juttuun stoppi. Mulla on vaikka mitä vastaan lääkkeiden syöntiä (siis tarkotan että itte syön). En meinaa millää ottaa edes särkylääkettä ja täl hetkel sit lisäks mun kroppaan isketään kaikkee muutaki lääkettä.

Aikoinaan lääkkeiden syönti on ollu aiheuttaa mulle mahahaavan ja lisäks ne lääkkeet oli lääkärin määräämiä!! Luulis että lääkärit tietää mitä määrää. Sitä lääkettä mitä mulle sillon määrättiin sais korkeintaan syödä pari päivää putkeen. Mulle määrättiin sitä jatkuval syötöl puolen vuoden ajan.. Olin sillon niin nuori että söin siks ku lääkäri määräs, mut nykyään oon viisaampi.

Voi olla että joudun ruveta syömään lisäks jotain muit lääkkeit ku vaan jaksaisin eka mennä tuosta yhestä jutusta lekuriin... Niiden lääkkeiden käyttö tulee sillon olemaan välttämätöntä, mut nää tn hetken lääkkeet on sillee kumminki tavallaa "hyödyttömiä", et ei olis haittaa vaikken söiskää..

Terapiasta ei mitää hyötyä MUKA

Jo ollaan aikoihin eletty.. Äitee sanoi tänään että mun terapias käymisestä ei mitään apua mulle koska mun porukat ei pääse sinne puolustautumaan!!! Enkä mä edes niitä sielä mitenkää hauku! Hyvä jos edes kauhean paljoa niistä puhun, mutta silti noiden mielestä se on niiden haukkumista ja siit ei oo hyötyä mulle.. Haistakoon paska. Kerranki on tyyppi jonka kans pystyn lähes kaikesta muusta puhuun paitsi mun menneisyydestä josta en pysty kenenkää kans naamatusten, syömis ongelmasta en kanskaa pysty puhuun..

Tänään tuli muutes sitte ahmittua kolme keksi pakettia ja pizza putkeen.. Että näin. Oli vähän huono olo ja nyt on vielä huonompi sen takia että tuli tuo syötyä ja lisäks kaikki paska mitä saan kuunnella..

muutenki tuntuu että maailma oikeen lahjakkaasti potkii päähän!

Hyvää ja huonoa

Mä en tiedä yhtään että mistä alottaisin..

Tuntuu että elämä hajoaa.
Tuntuu että kaikki tästä ratkee.

Tuntuu että elämä hajoaa, koska ainoat jotka mua tuntuu edes jotenki ymmärtävän on jotain lekureita tai muita viranomasia. Vanhempien ja sukulaisten ymmärtämisestä ei voi edes puhuakaa. Porukat luule että oon laiska, mutta se on oikeasti vaan masennusta joka aiheuttaa sen etten jaksa tehdä mitää. Mun mies tuntuu luulevan kans että tää on laiskuutta, mutta välillä tuntuu että se oikeasti ymmärtää, mutta toisaalta ei. Pitää kyllä nostaa hattua miehelle, että se on näinki kauan jaksanu masentunutta se ei oo nimitäin helppoa. Välillä tuntuu että mun miehen olis vaan parempi olla ilman mua. Tuntuu että mä aiheutan sille vaan pelkkää harmia masennuksen takia. Meidän suhde menee muutenki vaan koko ajan paikoillaan. Mies haluis mennä eteenpäin, mutta siihen ei pystytä ennenkö mä oon tarpeeks terve menemään töihin ja tuntuu taas että siihen kuluu vaikka kuinka kauan...

Asun siis tällä hetekellä porukoilla. Porukat käyttäytyy siihen tyyliin että ne haluaa mut pois täältä, mutta sitte taas jos ehdotan sitä niille niin ne heti tyrmää sen sitte. risti riitasta juu ei toki. Muutenki tuntuu että tää elämä tökkii. Mä haluan itsenäistyä, mutta kuinka itsenäistyt ku ei oo töitä eikä rahaa. Onneks nyt kumminki näyttäis siltä että saan sieltä puljusta apua jossa kävin aikasemmin täl viikol. Ne auttaa mua sielt hommaan kämpän ja muuttamaan pois ja ne auttaa sitte työnhauski ku sen aika tulee jakoulu jutuis kans. En voi muuta sanoa ku että onneks oon nyt tonne päätyny, koska ne kumminki tuntuu ymmärtävän sielä sen että vaikka en ookaa sairaslomal niin en silti oo työ kykynen vielä.

Lisäks tiedän että tästä tullaan miehekkeen kans riitelemään ja paljon, koska haluan oppia asumaan yksin ennekö muutetaan takasi yhteen. Siis oon asunu aikasemminki yksin. Toinen paikka oli asuntola, mutta mulla oli yksiö ja kunnolla oma rauha siel eli en kumminkaa asunu kenenkää kans yhdes, mutta porukat huolehti sillon mun kaikki raha asiat ja äiteen kans käytiin kaupas ja näin. Toisel kertaa sit asuinki miehen kans yhdes ja porukat maksoi taas mun menot ja kaikki ja mies sit piti muuten huolen muusta.

Jos asuisin kunnolla yksin siis niin et saisin sossusta rahaa niin saisin kumminki sit itte huolehdittua kaikista asioista tai tarkotan sitä ettei kukaa holhoa ja jos loppuu rahat kesken niin sit en saa mistää, mut ku ennen on ollu just niin et oon menny vinkuun porukoilta..

Terapeutin kans menee suht hyvin. Se on mukava tyyppi ja ymmärtää mua. Sitte toi toinen paikka on niin ettei ne painosta mua siel tekeen mitää ja mennään aina askel kerrallaan eteenpäin mun voimien mukaan. Ja muutenki ne on siel kans mukavia.

Että se on vähä kaks piippunen juttu että kuinka menee. Ainaki oon päätyny sellasille tyypeille joiden kans asiat toimii.:)